Yksi kaverini sanoi kerran, että olen ilojen ja surujen sisälleen piilottama sympaattinen otus. Minusta tämä pitää hyvin paikkansa. Ulkopuolisesti näytän hyvin iloiselta tytöltä, sitä olenkin, mutta myös minulla on se "pimeä puoli" jota en ole ikinä halunnut näyttää kokonaan kenellekään, en edes niille lähimmäisille.
Kun ensimmäistä kertaa jutellaan, luulet varmasti ettei tuo tyttö puhu, mutta kyllä puhun. Pitää vain kerätä hieman rohkeutta avata suu hihityksen lomasta ja sanoa jotain. Nauramaan minut saa melkein kuka ja mikä vaan. Itken myös helposti ja lopuksi kukaan ei tiedä itkenkö vai nauranko. Uskotteko, välillä vihaan sitä piirrettä itsessäni, kun en tiedä olenko iloinen vai surullinen?
Tunteitani näytän voimakkaasti, ehkä välillä liiankin, mutta minusta se on vain hyvä asia. Kun ahdistaa silloin sulkeudun. Kun olen innoissani silloin pompin ja hihluloin. Kun rakastan, silloin olen lähellä enkä lähde kulumallakaan pois...
Tässä oli nyt jotain, saa tulla kyselemään ja rupattelemaan mukavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti